VIERAILEVA KIRJOITTAJA

Moikka kaikki. Mä ajattelin olla kiltti ja vähän auttaa tota mun emäntää tän blogin kanssa ja kirjoittaa tämän päivän postauksen, jotta se saa sit töiden jälkeen ottaa vähän rennommin ja olla avaamatta heti tietokonetta. Se on kuitenkin tuijottanut tietokonetta jo kahdeksan tuntia, toimistotyössä kun on. En uskalla ihan mitä vaan kirjoittaa tänne blogiin, mutta ajattelin kertoa vähän itsestäni ja elämästäni tässä perheessä, jossa mä oon mun pian kaksvuotisen elämäni asunut. Liitän tähän mukaan myös muutaman kuvan musta!




Mun omistaja on kertonut mulle useita kertoja kirjoittavansa blogia. Olisin sen oikeestaan huomannut ilman sitä kertomistakin. Sillä on koko ajan kamera kädessä, ja aina ennen ruokailua se pakottaa muiden perheenjäsenten odottaa sen aikaa, että saa tänne blogiin kuvia. Ei ketään kiinnosta nähdä ruoasta kuvia blogissa ellei oo kyseessä joku viiden tähden illallislautanen. Se on hieno. Mutta mä en ole ikinä ymmärtänyt mitä järkeä on kirjoittaa nettiin omasta elämästään. Muakin se tuntuu kuvaavan koko ajan sen ihmeellisen näkösen jättikokoisen kameran kanssa ja toivon, et vaan ne hyvät kuvat löytää tänne blogiin tai nettiin asti. Eihän sellasia rumia kuvia voi julkaista, jos musta edes sellasia saa – mua kun on niin usein kehuttu kauniiksi. Ja, no, älkää nyt ottako nokkiinne, mut se on ihan totta. Mä oon niin kaunis, että oisin ihan varma voittaja näyttelyissä. Mut oon kuullut, etten tuu koskaan pääsemään näyttelyihin. Ainakaan virallisiin. Koska mulla on yks ylimääräinen varvas. En tiedä miks se niin kamalaa olis, mähän esimerkiksi pysyisin paljon paremmin pystyssä kun ne muut, ja vaikka mä muutenkin olisin takuuvarma voittaja, ni ei se varvas ainakaan huonontais mahdollisuuksia. Tyhmä sääntö, minkäs mä mun varpaalleni voin... 

Tässä me ollaan just menossa uimaan! Pikkusisko tuli tietenkin viimisenä, kun se on niin hidas, mutta mä olin vedessä ihan ensimmäisenä! Koko matkan vedin kun höyryjuna. Kumpa saisin omaankin pihaan uimarannan!

Oon monia kertoja kuullut, kun Essi puhuu sen kiireisestä elämästä äitille. En tiiä misä se on ja mitä se tekee sillon kun ei oo kotona, mutta ainakin mä saan olla joka päivä monta tuntia ihan rauhassa ja köllötellä auringossa, varjossa tai omassa sängyssä, tai siis oikeestaan ihan missä haluan. Usein se on monia tunteja putkeen poissa kotoota ja kun se tulee kotiin, meinaan haljeta riemusta, kun ei tarvitse olla enää yksin. Välillä innostuessani yritän leikkiä mun perheenjäseniä ja pompin niiden tavoin kahdella jalalla ylöspäin niin kovin kun jaksan. Ja sit kun mä oikeesti innostun, niin mun on pakko saada riepotella jotain! Usein mun hampaiden kohteeksi päätyy kengät, mutta pari kertaa myös mun omistajan lompakko on kelvannut. Sepäs vasta hauskaa onkin juosta karkuun, kun se yrittää ottaa mua kiinni. On se vaan harvinaisen tyhmä, kun luulee saavansa mut kiinni, mä oon niin nopee!

Tässä mä oon vielä aika nuori. Nukun mun ikiomassa sängyssä, joka on maailman pehmein! Mun pikkusisko vaan lainailee sitä aika reippaasti, mut onneks mahdutaan siihen molemmat.

Jokohan kaikki tajusi kuka mä oon? No, mä oon Sofi. Oikealta nimeltäni Jangas Hupsis. Täytän marraskuussa kaksi vuotta, ja energiaa musta löytyy kun isosta kylästä. Oon walesinspringerspanieli ja se on kuulemma paras rotu ikinä! 

Mulle nauretaan aika usein, kun mä oon vähän kömpelö. Oon tosi pitkäjalkanen ja välillä kontit menee ihan sekasin keskenään, vaikka kuinka yrittäisin tsempata. Muuten luonteeltani mä oon tosi iloinen ja reipas, mut välillä uudet jutut ja uudet tuttavat jännittää. En tykkää yhtään jos mulle korotetaan ääntä, ja jos niin tapahtuu, saatan pahoittaa mieleni. Silloin mä haluan käpertyä terassin sohvan nurkkaan ja painaa pään jalkojen väliin, ikään kuin suljen ympärillä olevan elämän ja siirryn toiseen maailmaan. Välillä saatan tehdä ajattelemattomasti, olenhan vielä aika nuori ja energinen, mutta heti kun huomaan, että olen tehnyt väärin, menen pyytämään anteeksi. Usein pyydän anteeksi monta kertaa, ja joskus vielä seuraavana päivänäkin, jotta kukaan ei olisi vihainen minulle. Sen jälkeen onkin todella hyvä fiilis. Niinkin hyvä, että menen usein pyytämään pikkusiskoani Sussua leikkimään! Joskus sitä pitää vähän innostaa leikkimään ja silloin mä läpsin sitä tassulla naamaan. Se on semmonen fossiili jo, et joskus harvoin se saattaa innostua, mut yleensä se vaan kattoo mua tyhmänä, kääntää takapuolensa muhun päin ja menee omaan sänkyyn nukkumaan. Siin vaihees mä ajattelen et c'moon, eiks sul tuu ikinä tylsää?! Tai unimittari täyteen, kun sä nukut koko ajan?!

Vähäks noloo lisätä tämmönen kuva, mut oon niin hauskan näkönen tässä et halusin silti lisätä. Olin just tullut lääkäristä, yhden ylimääräisen varpaan poistosta (silti niitä on kolme vielä jäljellä, just...) ja olin ihan tööt!

Arvatkaa muuten miks mun pikkusiskoa sanotaan mun pikkusiskoksi. No siks, koska se on niin pieni, vaikka se täyttää kohta jo kahdeksan vuotta!! Se on niin matala, et mahun helposti kävelemään sen yli. Oon jopa testannut sen! Joskus oon mennyt pikkusiskon yli vähän vauhdilla, ja yleensä ollaan sen jälkeen molemmat ihan mukkelis makkelis maassa. Mun pikkusisko on kans vähän semmonen arka, et se menee yleensä sängyn alle piiloon. Se vasta hyvä piilo onkin. Mäkin oon koittanut, mutten mahtunut. Tuli vähän huono mieli, kun ajattelin, että oonpas mä lihava, mut sit tajusin, et mun pitkät jalat ei vaan mee niin pieneen tilaan. Sit olin taas ilonen, pitkät jalathan on kauniit naisella. Pikkusiskon jalat on varmaan pari senttiä pitkät. Mun jalat on ainakin NÄÄÄÄÄÄÄÄIN paljon pidemmät!



Vaikka pikkusisko onkin välillä vähän tylsä, ollaan me ihan bestiksiä esimerkiksi sillon, kun päästään metsään juoksemaan vapaana! Joskus äiti pitää meidät kiinni, jos ei olla oltu tottelevaisia. Sillon mua harmittaa, koska se on ihan superhauskaa kun saa juosta niin kovaa kun pääsee, ja joskus löydän metsästä myös muita kavereita! Oon myös tosi tottelevainen ja tuun heti luo kun pyydetään. Mut pikkusisko onkin asia erikseen. Se ei tottele niin hyvin kun mä. Se tekee välillä ihan ihmeellisiä katoamistemppuja eikä tuu luokse vaikka pyydetään monta kertaa, jolloin äiti on aika vihanen. Mä oon kiltti ja tottelevainen, ja tuun luokse heti kun pyydetään. Tai ainakin melkein, minkäs me sille voidaan, että nautitaan metsässä juoksemisesta eikä haluttais millään lähteä pois? Mä voisin vaikka jäädä asumaan sinne...

Tääkin asento on ihan kiva, kun selkä venyy kivasti. Ja asentoon tietenkin kuuluu mukaan myös etutassujen koukistus, joka saa mut näyttämään kuulemma  pupulta!

Tyypit muuten, arvatkaa mitä! Mun ruokavalio on taas muuttunut, ja nykyään mä saan syödä enää kanaa ja riisiä. Oltiin taas yks päivä siellä ihmeellisessä paikassa, missä mua tutkittiin. En tiiä mitä se teki, mut en kyl ainakaan nauttinu siitä. Sen jälkeen mun ruoka vaihdettiin, eli vanha ruoka ei sit varmaan enää sopinut mulle. Mut en kyl todellakaan valita, kana ja riisi on parasta mitä tiedän!

Mä oon superkova mimmi ahmimaan kaikki lelut itselleni! Oon ihan kiintynyt haisunäätä-Osmoon, ja se onkin kun mun oma pentu. Mun omistajan lapsuuden pehmolelu, Peepi, on kans ihan ookoo.

Joulukuussa tulee kaksi vuotta siitä kun mut tultiin Espoosta hakemaan. Automatkalla mua jännitti ihan kauheesti, et mihin mä oikeen oon menossa ja kenen kanssa! Sain onneksi olla äitin sylissä koko matkan. Se matka kesti aika kauan, tai ainakin tuntu siltä. Sit yhtäkkiä mä olin jossain puistoalueella, missä oli kans toinen koira. Hetken päästä se sit paljastu mun pikkusiskoksi. Tultiin heti hyvin toimeen ja olin niin ylpeä itestäni, että olin sitä isompi vaikka olin niin monta vuotta nuorempi! Mentiin hetken tutustumisen jälkeen mun kotiin sisälle, ja simahdin samantien. Nukuin nuorempana tosi usein mun lempi asennossa, "mahan tuuletus -asennossa". Senkin takia mulle naurettiin, ihme tyyppejä, on varmaan vaan kateellisia kun ei itse pysty nukkua niin. Mua rapsuteltiin heti pienestä pitäen tosi paljon, ja nykyäänkin pyydän rapsutuksia aina kun mahdollista.




Mulla on hyvä koti ja viihdyn täällä tosi hyvin. Mulla on semmonen olo, että mua oikeesti rakastetaan, ja mikä parasta, saan pusuja ihan tosi paljon! Joskus, kun Sussu ei halua leikkiä niin saan takuuvarmasti jostain kaksjalkasesta leikkikaverin, siitä ei tarvitse huolehtia. Yleensä mä häviin ne painimatsit. Mut ei se haittaa, kiva et välillä on vastassa joku, jolle voi ihan tosissaan pistää hanttiin! 

En halua ikinä pois täältä mun omasta kodista. Äiti on joskus puhunut mulle, että jotkut myy muut munlaiset pois kun ei enää riitä aikaa, tai jotain. Onneks musta on sanottu, että saan olla täällä ihan kuolemaan saakka. Eli toivottavasti vielä tosi kauan. Kyllä kävi hyvä tuuri, että pääsin näin ihanaan kotiin! 

Se, joka arvaa mikä on mun lempiasento, saa ison kasan luita!!

Oisin halunnut jatkaa  vielä vaikka kuinka kauan, onhan tää sittenkin ihan kivaa, mutta nyt toi omistaja huutelee mua lenkille. Huh, kun on kuuma. Toivottavasti mentäis vaan pieni lenkki, eikä tarvis juosta..