Kulunut vuosi oli mulle iso vuosi. Tapahtui vähän, mutta isoja asioita.
2015 loppuvuodesta aloin etsimään omaa asuntoa. Kävin katsomassa muutamia asuntoja, joista olisin ollut jokaisen valmis ostamaan. Jokainen niistä kuitenkin meni sivu suun. Monta kertaa vaivuin epätoivoon ja olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jatkaisin etsintöjä taas alkuvuodesta, koska kovin moni ei varmastikaan pistä asuntoaan myyntiin joulun alla. Oli siis turha päivitellä Etuoven ja Oikotien sivuja joka toinen sekuntti – ei sinne mitään uusia myyntikohteita ilmestynyt.
Suunnitelmista huolimatta selailin aina välillä sivusilmällä vielä niitä asuntoja, jotka jostain syystä olin sulkenut pois. Suurimmassa osassa asuntoja oli useampikin syy miksi ne olin sulkenut vaihtoehdoista pois, mutta yhdessä syynä oli "vain" liian korkea hinta. Selailin kuvia uudelleen ja uudelleen. Rakastuin pohjaratkaisuun ja muutenkin se asunto iski muhun, mutta hintaa oli aika paljonkin liikaa. Jostain syystä mä kuitenkin halusin käydä katsomassa sitä ja takaraivossa mä salaa toivoin, että se olisi hirveä, jotta voisin sulkea kohteen pois myös sen takia. Sain äitin suostuteltua mun kanssa katsomaan sitä kämppää, laitoin välittäjälle viestiä ja vielä samana päivänä päästiin käymään siellä.
Se oli menoa sitten. Huomasin heti, että asunnon seinät kaipaa remppaa, mutta se olisi helppo keissi. Aiemman omistajan sisustustyyli ei ollut yhtään mua, mutta näin jo silmissäni miten ihanan kodin siitä voisi saada. Pohjaratkaisu oli ehdottomasti toimivin kaikista niistä asunnoista mitä olin katsonut.
Tässä vaiheessa mulle kuitenkin iski pieni epävarmuus oman asunnon ostamisesta näin nuorena. Se ei lähtenyt musta itsestäni, vaan muiden ihmisten (ei mulle läheisten) sanomisista ja ennakkoluuloista mun päätöksiä kohtaan. Noin suurta asiaa on kuitenkin puitu äidin ja isin kanssa, sekä myös mun oman pään sisällä. Tiesin, etten tuu katumaan sitä.
Välittäjän kanssa käydyn keskustelun jälkeen tarjosin asunnosta mulle sopivan hinnan ja alkoi järkyttäjä jännitys, hyväksyykö omistaja sen. Mun onnekseni, hyväksyi. Aluksi muhun iski kamala paniikki, mutta asian sisäistettyäni olin äärettömän helpottunut. Asunto, jonka olin monia kertoja jo ohittanut liian korkean hintapyynnön takia, oli nyt mun! Olin siitä onnellisempi kuin koskaan.
Mä oon viihtynyt täällä mun ikiomassa kodissa niin hyvin. Kertaakaan, en kertaakaan ole katunut oman asunnon ostamista näin nuorena. Se on ollut paras päätös aikoihin. Laina, mikä mun "harteilla" tällä hetkellä on, on suuri. Se määrä on paljon rahaa, mutta yllätyin itsekin, etten oo lainkaan stressannut tai ottanut paineita siitä. Oon kuitenkin pienestä asti tiennyt, että mikäli vain elämäntilanne sallii, aion ostaa oman asunnon enkä muuttaa vuokralle. Niin paljon fiksumpi päätös. Tämän asunnon ostaminen on ollut parasta, mitä viime vuonna on tapahtunut!
Toukokuussa yksi mun parhaista ystävistä sai lapsen, ja musta tuli kummi maailman ihanimmalle pienelle prinsessalle! Mä olin niin odottanut sitä pientä, vaikkakin sisäistin asian täysin vasta sitten, kun vauva oli mun sylissä... :-D T ♥
Viime vuonna mä olin ekaa kertaa elämässäni työtön. Työsopimuksen päättyminen oli ihan tiedossa, mutta se, miten vaikeaa töitä on saada ammatista huolimatta, oli mulle suuri yllätys. Mä oon niin menevä ja "ahkera" ihminen, että meinasin seota sen kotona olemisen takia. Ei koulua, mutta ei myöskään töitä? Ennen oon tehnyt molempia samaan aikaan tai edes toista. Se tilanne oli mulle niin uusi, eikä yhtään mieleinen! Kävin monissa liikkeissä ihan kasvotusten pyytämässä töitä, jakelemassa työhakemuksia ja ansioluetteloita, ja olisin muutamastakin paikasta saanut töitä, jos uudelle työntekijälle vaan olisi ollut tarvetta. Se osittain turhautti mua taas entistä enemmän.
Sen turhautumisen keskellä mä hain mm. nykyiseen työhöni ja oon niin iloinen ja kiitollinen, ettei se turhautuminen tainnut näkyä työhakemuksessa! :-D Tykkään niin paljon tehdä tätä työtä ja työporukka on mitä parhain.
Juhannus oli ehdottomasti kesän kohokohta! Tosi hyvä porukka ja niin hauska pidennetty viikonloppu! Juhannuksesta tein myös pienen postauksen. Oltiin samalla porukalla samassa paikassa viettämässä myös uuttavuotta, joka myös oli ihan huikea. Ens juhannusta taas odotellessa!
Siinä taisi olla viime vuonna tapahtuneet isommat positiiviset asiat. Paneudutaan hetkeksi niihin/siihen ikävään asiaan...
Sussu halvaantui kokonaan takapäästä kesällä, enkä oo ikinä pelännyt kenenkään hengen puolesta niin paljon kuin silloin. Isi ja äiti lähti heti viemään Sussua Espoon eläinsairaalaan Annen vastaanottoon. Ensin magneettikuvat ja sen jälkeen leikkaus. Siinä välissä lääkäri kuitenkin kyseli varovasti isiltä, että halutaanko varmasti leikata, sillä leikkauksen onnistuminen ei ole varmaa varsinkaan, kun kyseessä jo sen verran vanha koira. Lisäksi koko lysti tulisi maksamaan monta tonnia. Meidän perheessä koirat hoidetaan tai edes yritetään hoitaa kuntoon jos siihen vain pienikin mahdollisuus on – maksoi mitä maksoi. Sellaisen rahan kaivaa vaikka väkisin jostain, jos sitä ei valmiiksi löydy. Sussu siis leikattiin ja leikkaus meni hyvin.
Sen jälkeiset päivät olikin vielä pahempia kuin ennen leikkausta. Halvaantumistilanteissahan koiran pääkoppa on kuitenkin ennallaan ja Sussusta näkyi, miten hän ihmetteli miksei ne takajalat kannakaan. Monta viikkoa meni siinä kun hän ei kävellyt ollenkaan, raahasi vaan takajalkoja perässä. Pissat ja kakkat tehtiin yleensä sisälle ja jonkun piti takapäätä kannatella, kun toinen ei siihen itse pystynyt. Me kaikki vaivuttiin monta kertaa epätoivoon Sussun parantumisen suhteen ja salaa mietittiin, milloin on aika päästää irti?
Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Sussu otti takajalat alleen ja otti pari askelta (mua Snapchatissa seuraavat saattaakin muistaa, kun jaon niitä pätkiä Sussun kuntoutumisesta sinne). Parin päivän päästä taas pari askelta enemmän. Kävely oli tietenkin sellaista hoipertelua ja raukka väsyi tosi nopeesti, kun oli lihasten voima kadonnut sen muutaman viikon aikana. Pieni toivonkipinä kuitenkin tuli takaisin!
Aika kului ja noudatettiin tarkasti annettuja ohjeita. Sussun takajalkoja jumpattiin ja häntä uitettiin lähes päivittäin. Monta kertaa teki mieli luovuttaa, mutta luojan kiitos ei sitä tehty. Askeleita tuli koko ajan enemmän ja enemmän, ja vaikka hän kävelikin todella hitaasti ja vähän kerrallaan, sai se näky mut joka kerta tuntemaan niin suurta kiitollisuutta, ettei tosikaan.
Tästä on nyt siis puolisen vuotta ja lääkärin epäilyksistä huolimatta, Sussu on nykyään lähes ennallaan. Hän painelee lenkeillä menemään välillä kovempaa kuin Sofi ja energiaa riittää vaikka muille jakaa. Oikeastaan mitään merkkejä halvaantumisesta ei enää ole. Selkä saattaa olla hieman enemmän kaarella kuin ennen, mutta muuten mun ikuinen pikkuvauva on samanlainen kuin ennen halvaantumista ♥ Mä pelkäsin niin paljon, enkä ollut todellakaan valmis luopumaan Sussusta. Luojan kiitos hän on vielä täällä, ja kaikenlisäksi ihan elämänsä kunnossa. Ei uskoisi, että täyttää perjantaina 10-vuotta!
Meidän omakotitalo myytiin viime vuonna, ja se viiminen käynti siellä oli todella haikea ja tuli muutamat kyyneleet vuodatettua. Lähinnä sen takia, että siellä paikassa meidän perhe viimeksi oli kokonainen, mutta osittain juuri sen takia olin myös helpottunut, että oli aika jättää se koti taakse ja jatkaa eteenpäin! Kaiken lisäksi mä rakastan äitin ja isin nykyisiä uusia koteja ihan superpaljon, joissa viihdyn vähintään yhtä hyvin kuin siellä omakotitalossa. Se oli ihanin ja parhain koti meidän perheelle!
2015 loppuvuodesta aloin etsimään omaa asuntoa. Kävin katsomassa muutamia asuntoja, joista olisin ollut jokaisen valmis ostamaan. Jokainen niistä kuitenkin meni sivu suun. Monta kertaa vaivuin epätoivoon ja olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jatkaisin etsintöjä taas alkuvuodesta, koska kovin moni ei varmastikaan pistä asuntoaan myyntiin joulun alla. Oli siis turha päivitellä Etuoven ja Oikotien sivuja joka toinen sekuntti – ei sinne mitään uusia myyntikohteita ilmestynyt.
Suunnitelmista huolimatta selailin aina välillä sivusilmällä vielä niitä asuntoja, jotka jostain syystä olin sulkenut pois. Suurimmassa osassa asuntoja oli useampikin syy miksi ne olin sulkenut vaihtoehdoista pois, mutta yhdessä syynä oli "vain" liian korkea hinta. Selailin kuvia uudelleen ja uudelleen. Rakastuin pohjaratkaisuun ja muutenkin se asunto iski muhun, mutta hintaa oli aika paljonkin liikaa. Jostain syystä mä kuitenkin halusin käydä katsomassa sitä ja takaraivossa mä salaa toivoin, että se olisi hirveä, jotta voisin sulkea kohteen pois myös sen takia. Sain äitin suostuteltua mun kanssa katsomaan sitä kämppää, laitoin välittäjälle viestiä ja vielä samana päivänä päästiin käymään siellä.
Se oli menoa sitten. Huomasin heti, että asunnon seinät kaipaa remppaa, mutta se olisi helppo keissi. Aiemman omistajan sisustustyyli ei ollut yhtään mua, mutta näin jo silmissäni miten ihanan kodin siitä voisi saada. Pohjaratkaisu oli ehdottomasti toimivin kaikista niistä asunnoista mitä olin katsonut.
Tässä vaiheessa mulle kuitenkin iski pieni epävarmuus oman asunnon ostamisesta näin nuorena. Se ei lähtenyt musta itsestäni, vaan muiden ihmisten (ei mulle läheisten) sanomisista ja ennakkoluuloista mun päätöksiä kohtaan. Noin suurta asiaa on kuitenkin puitu äidin ja isin kanssa, sekä myös mun oman pään sisällä. Tiesin, etten tuu katumaan sitä.
Välittäjän kanssa käydyn keskustelun jälkeen tarjosin asunnosta mulle sopivan hinnan ja alkoi järkyttäjä jännitys, hyväksyykö omistaja sen. Mun onnekseni, hyväksyi. Aluksi muhun iski kamala paniikki, mutta asian sisäistettyäni olin äärettömän helpottunut. Asunto, jonka olin monia kertoja jo ohittanut liian korkean hintapyynnön takia, oli nyt mun! Olin siitä onnellisempi kuin koskaan.
Mä oon viihtynyt täällä mun ikiomassa kodissa niin hyvin. Kertaakaan, en kertaakaan ole katunut oman asunnon ostamista näin nuorena. Se on ollut paras päätös aikoihin. Laina, mikä mun "harteilla" tällä hetkellä on, on suuri. Se määrä on paljon rahaa, mutta yllätyin itsekin, etten oo lainkaan stressannut tai ottanut paineita siitä. Oon kuitenkin pienestä asti tiennyt, että mikäli vain elämäntilanne sallii, aion ostaa oman asunnon enkä muuttaa vuokralle. Niin paljon fiksumpi päätös. Tämän asunnon ostaminen on ollut parasta, mitä viime vuonna on tapahtunut!
Toukokuussa yksi mun parhaista ystävistä sai lapsen, ja musta tuli kummi maailman ihanimmalle pienelle prinsessalle! Mä olin niin odottanut sitä pientä, vaikkakin sisäistin asian täysin vasta sitten, kun vauva oli mun sylissä... :-D T ♥
Viime vuonna mä olin ekaa kertaa elämässäni työtön. Työsopimuksen päättyminen oli ihan tiedossa, mutta se, miten vaikeaa töitä on saada ammatista huolimatta, oli mulle suuri yllätys. Mä oon niin menevä ja "ahkera" ihminen, että meinasin seota sen kotona olemisen takia. Ei koulua, mutta ei myöskään töitä? Ennen oon tehnyt molempia samaan aikaan tai edes toista. Se tilanne oli mulle niin uusi, eikä yhtään mieleinen! Kävin monissa liikkeissä ihan kasvotusten pyytämässä töitä, jakelemassa työhakemuksia ja ansioluetteloita, ja olisin muutamastakin paikasta saanut töitä, jos uudelle työntekijälle vaan olisi ollut tarvetta. Se osittain turhautti mua taas entistä enemmän.
Sen turhautumisen keskellä mä hain mm. nykyiseen työhöni ja oon niin iloinen ja kiitollinen, ettei se turhautuminen tainnut näkyä työhakemuksessa! :-D Tykkään niin paljon tehdä tätä työtä ja työporukka on mitä parhain.
Juhannus oli ehdottomasti kesän kohokohta! Tosi hyvä porukka ja niin hauska pidennetty viikonloppu! Juhannuksesta tein myös pienen postauksen. Oltiin samalla porukalla samassa paikassa viettämässä myös uuttavuotta, joka myös oli ihan huikea. Ens juhannusta taas odotellessa!
Siinä taisi olla viime vuonna tapahtuneet isommat positiiviset asiat. Paneudutaan hetkeksi niihin/siihen ikävään asiaan...
Sussu halvaantui kokonaan takapäästä kesällä, enkä oo ikinä pelännyt kenenkään hengen puolesta niin paljon kuin silloin. Isi ja äiti lähti heti viemään Sussua Espoon eläinsairaalaan Annen vastaanottoon. Ensin magneettikuvat ja sen jälkeen leikkaus. Siinä välissä lääkäri kuitenkin kyseli varovasti isiltä, että halutaanko varmasti leikata, sillä leikkauksen onnistuminen ei ole varmaa varsinkaan, kun kyseessä jo sen verran vanha koira. Lisäksi koko lysti tulisi maksamaan monta tonnia. Meidän perheessä koirat hoidetaan tai edes yritetään hoitaa kuntoon jos siihen vain pienikin mahdollisuus on – maksoi mitä maksoi. Sellaisen rahan kaivaa vaikka väkisin jostain, jos sitä ei valmiiksi löydy. Sussu siis leikattiin ja leikkaus meni hyvin.
Sen jälkeiset päivät olikin vielä pahempia kuin ennen leikkausta. Halvaantumistilanteissahan koiran pääkoppa on kuitenkin ennallaan ja Sussusta näkyi, miten hän ihmetteli miksei ne takajalat kannakaan. Monta viikkoa meni siinä kun hän ei kävellyt ollenkaan, raahasi vaan takajalkoja perässä. Pissat ja kakkat tehtiin yleensä sisälle ja jonkun piti takapäätä kannatella, kun toinen ei siihen itse pystynyt. Me kaikki vaivuttiin monta kertaa epätoivoon Sussun parantumisen suhteen ja salaa mietittiin, milloin on aika päästää irti?
Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Sussu otti takajalat alleen ja otti pari askelta (mua Snapchatissa seuraavat saattaakin muistaa, kun jaon niitä pätkiä Sussun kuntoutumisesta sinne). Parin päivän päästä taas pari askelta enemmän. Kävely oli tietenkin sellaista hoipertelua ja raukka väsyi tosi nopeesti, kun oli lihasten voima kadonnut sen muutaman viikon aikana. Pieni toivonkipinä kuitenkin tuli takaisin!
Aika kului ja noudatettiin tarkasti annettuja ohjeita. Sussun takajalkoja jumpattiin ja häntä uitettiin lähes päivittäin. Monta kertaa teki mieli luovuttaa, mutta luojan kiitos ei sitä tehty. Askeleita tuli koko ajan enemmän ja enemmän, ja vaikka hän kävelikin todella hitaasti ja vähän kerrallaan, sai se näky mut joka kerta tuntemaan niin suurta kiitollisuutta, ettei tosikaan.
Tästä on nyt siis puolisen vuotta ja lääkärin epäilyksistä huolimatta, Sussu on nykyään lähes ennallaan. Hän painelee lenkeillä menemään välillä kovempaa kuin Sofi ja energiaa riittää vaikka muille jakaa. Oikeastaan mitään merkkejä halvaantumisesta ei enää ole. Selkä saattaa olla hieman enemmän kaarella kuin ennen, mutta muuten mun ikuinen pikkuvauva on samanlainen kuin ennen halvaantumista ♥ Mä pelkäsin niin paljon, enkä ollut todellakaan valmis luopumaan Sussusta. Luojan kiitos hän on vielä täällä, ja kaikenlisäksi ihan elämänsä kunnossa. Ei uskoisi, että täyttää perjantaina 10-vuotta!
Meidän omakotitalo myytiin viime vuonna, ja se viiminen käynti siellä oli todella haikea ja tuli muutamat kyyneleet vuodatettua. Lähinnä sen takia, että siellä paikassa meidän perhe viimeksi oli kokonainen, mutta osittain juuri sen takia olin myös helpottunut, että oli aika jättää se koti taakse ja jatkaa eteenpäin! Kaiken lisäksi mä rakastan äitin ja isin nykyisiä uusia koteja ihan superpaljon, joissa viihdyn vähintään yhtä hyvin kuin siellä omakotitalossa. Se oli ihanin ja parhain koti meidän perheelle!
All in all – mä muistelen viime vuotta ihan positiivisin mielin! Hyvä vuosi, vaikkakin suht arkipainotteinen :-) Innolla odotan mitä tuleva vuosi tuo tullessaan...
