MERKONOMI VUOSIMALLIA 2015

Pistäkäähän itkubiisi soimaan ja itkekää mun kanssa!

Reilu kolme vuotta sitten mä täytin yläasteen koulun penkillä yhteishaun. Hain ensimmäisenä hakuvaihtoehtona Raision lukioon, toisena Raision kauppaopistoon ja kolmantena Naantalin ammattiopistoon (en edes muista mille linjalle). Olin ollut jo monta vuotta varma, että mä menen lukioon, enkä pitänyt muita kouluja edes vaihtoehtona. Mä pidin ihan selvänä sitä, että syksyllä 2012 mä aloitan kouluni lukiossa. Kesäkuun lopulla tuli yhteishaun tulokset, josta alkoikin se hillitön parkuminen. En päässyt lukioon, vaan kauppikseen. Lukion rehtorin kanssa tuli vaihdettua useat sähköpostit ja tehtiin oikeastaan kaikkemme, että olisin sinne lukioon päässyt (mä en tiedä, miksei äiti jo tässä vaiheessa sanonut mulle, etten olisi ikimaailmassa pärjännyt siellä :-D). Ei auttanut muu kuin odotella ilmoitusta, että olisin varasijalta sinne päässyt.

Aika kului, kesäkuu vaihtui heinäkuuhun ja heinäkuu elokuuhun. Joka päivä mä selasin kauppikseen päässeiden nimilistaa ja itkin, itkin ja itkin, koska en tuntenut sieltä ketään. Olin jo ihan rikki sen takia, että kaikki meidän kuuden hengen tyttöporukasta pääsi jonkun kanssa samaan kouluun, mutta mä olin ainoa, joka joutui lähtemään ihan yksin, ihan uuteen kouluun, ihan uusien ihmisten keskelle. Ensimmäinen koulupäivä tuli, ja vaikka mä kuinka uhkailin, etten mä sinne kouluun aio mennä, lähdin reippaana tyttönä käppäilemään kauppaopistoa kohti. Mua ei siinä vaiheessa edes jännittänyt – ehkä olin jännittänyt sitä ensimmäistä koulupäivää jo kesälomalla ihan tarpeeksi.

Astuin uuteen kouluun, seurasin opasteita, pelkäsin, koska en nähnyt lähes yhtään tuttuja naamoja. Vain muutamat sellaiset, jotka tiesin nimeltä, mutten sen kummemmin. Jakauduttiin luokkiin ja siirryttiin omiin luokkahuoneisiimme, jossa leikittiin erilaisia tutustumisleikkejä. Koitin olla mahdollisimman sosiaalinen, positiivinen ja iloinen ja käyttää kaikki mahdollisuudet muihin tutustumiseen. Olin bongannut yhden tutun tytön meidän luokalta ja huomasin, että hänkin vaikutti siltä, että on yksin. En tiedä, onko oikeasti jotenkin ubernoloa, mutta ainakin me ollaan jälkeenpäin naurettu tälle :-D Rokailuun lähtiessä mä menin ja kysyin tältä tytöltä jotain tähän tyyliin: "onks sulla täällä ketään kaveria, ajattelin, että tulisiks mun kaa syömään?", johon Sara (pusmoi jos luet tätä!) vastasi myöntävästi (ihan kun naimisiin oltais menossa).

Siitä se kaikki lähti. Oli tosi helppoa tutustua muihin luokkalaisiin, kun sitä ei tarvinnut tehdä yksin. Aika pian meistä tulikin Saran ja Ellan kanssa sellanen kolmen hengen porukka ja liikuttiin koulussa aina kolmestaan. Tässä vaiheessa mulle tulikin lukion rehtorilta viesti, että olisin pääsemässä lukioon varasijalta, mutten tietenkään halunnut kun just olin tutustunut uusiin ihmisiin. Vastasin siis kieltävästi.

Ensimmäinen vuosi sujahti ohi ihan hujauksessa ja loppuvuodesta olikin aika valita valinnaiset aineet toiselle ja kolmannelle vuodelle, mikä tarkoitti luokkien sekoittamista... Mä ajattelin, etten mä voi enää joutua yksin, ilman tuttuja ihmisiä vieraaseen luokkaan, koska olin jo tullut koko kouluun ihan yksin. Ainahan voi ajatella, ja niin siinä kävi, että meikäläisen nimi komeili siellä listassa täysin tuntemattomien nimien keskellä. Ja taas alkoi opon luona ramppaaminen ja kirosin koko koulun varmaan ihan alimpaan helvettiin. Oli oikeasti aika raskasta koko ajan vaihtaa ympäristöä, kun just ehti tutustua pariin ihmiseen ja taas olisi pitänyt mennä yksin vieraaseen luokkaan.

Toinen vuosi alkoi, ja aika pian löysin meidän luokalta kivoja ihmisiä, joihin tutustuin ihan kunnolla: ensimmäisenä Kristan ja vähän myöhemmin tutustuin Emiliaan, Emppuun, joka on täällä blogissakin ollut esillä. Sen jälkeen koulunkäynti ei enää tuntunutkaan niin pahalta ja olin tosi helpottunut, koska tiesin, että toinen ja kolmas vuosi mennään samojen ihmisten ympärillä.

Nyt siitä tosiaan on se reilu kolme vuotta, ja mulla on tutkintotodistus sekä ammatti kourassa.

Järkyttävä ja todella epäedustava kuva, mutta ainoa, missä näkyi mekon selkäosa kunnolla. Se oli musta ehdottomasti paras asia tossa mekossa!

Mä oon ihan älyttömän onnellinen, että mä menin, tai siis pääsin just tohon kouluun. Ilman sitä, mä en ois tutustunut näihin ihmisiin, jotka mä oon nyt saanut osaksi mun elämää. Koulunkäynti Raision kauppaopistossa ei tuntunut koulunkäynniltä, koska varsinkin myöhemmässä vaiheessa musta tuntui, että lähes kaikki meidän ikäluokasta oli sellainen suuri "porukka", vaikka osa ei koskaan ollutkaan puhuneet toisilleen. Opettajat oli hyvällä tavalla jotain ihan omaa luokkaansa ja välillä tuntui, että he on enemmän kavereita, kuin opettajia. Läppä lensi, välillä vähän liikaakin. Se vaikutti myös ainakin mun osalta ihan hirveästi siihen, miten paljon mä jaksoin opiskella ja oon superiloinen siitä, että sain niin monesti iloita niistä kolmosen arvosanoista. (Ja niitä tuli mm. sen takia, että pystyin opiskelemaan tosi paljon tekemällä, en lukemalla. Lukeminen on ehdottomasti mun heikkous ja tiedän, että lukiossa olisin ollut oikeasti pulassa.) Kertaakaan en miettinyt, etten haluaisi mennä kouluun. On oikeasti ihan uskomatonta, millainen ilmapiiri tuolla koulussa ainakin meidän kaveripiirin kesken oli ja miten kivaa siellä oikeasti oli. En oo varmaan koko elämäni aikana yhteensä nauranut yhtä paljon, kun tuolla tuli naurettua. 

Ja niin musta tuli merkonomi 30. toukokuuta 2015 ja samalla mun isoveljestä ylioppilas, "piti" juhlia siis kahden edestä! Oon niin ylpeä meistä molemmista, ja niin on meidän vanhemmatkin. Juhlat meni niin täydellisesti kun vaan osasin kuvitella, ilma oli täydellinen, ruoka oli todella hyvää eikä seurassakaan ollut mitään moittimista.

Tuntuu haikeelta, että se kaikki on nyt ohi ja kaikki lähtee jatkamaan kohti uusia tuulia, eri suuntiin. Mä kuitenkin toivon, että tuun pitämään yhteyttä vielä parinkin vuoden päästä niiden ihmisten kanssa, jotka tuolla mulle tuli oikeasti läheisiksi. 

Kiitos Raision kauppaopisto, kiitos kauppiksen opettajat, kiitos luokka- ja koulukaverit, joihin oon saanut tutustua. Kiitos, kun jaksoitte tsempata, kun itse olisi halunnut vaan luovuttaa.

Tulevaisuuden ja syksyn suunnitelmista lisää myöhemmin...