9/01/2015

KUN YKSI KOTI JAKAUTUU KAHDEKSI

Mä oon aina ollut sellainen ihminen, että pienetkin vastoinkäymiset saa mut ajattelemaan, "mahdankohan selvitä tästä". Todella heikko, sekä herkkä. Pienetkin asiat tuntuu ainakin välillä tajuttoman suurilta ja raskailta.

Pienen, reilu 19 vuotta kestäneen elämäni aikana oon aika hyvin selvinnyt niiltä pahimmilta vastoinkäymisiltä. Muutamien vuosien aikana on kyllä käyty katsomassa liiankin tiuhaan tahtiin mammaa sairaalassa, josta hän on onneksi aina päässyt takaisin kotiin. On itketty, kun poikaystävä on pettänyt ja jättänyt, on itketty, kun yksinäisyyden tunne valtaa sut kokonaan. On saatettu ensimmäinen oma, älyttömän rakas koira sateenkaarisilloille. Pahimpana ollut rakkaan kehitysvammaisen Roope-serkun kuolema. Hän nukkui pois vain 4-vuotiaana.

Mä oon aina ollut sellainen, että kaikki pienimmätkin asiat tuntuu tajuttoman suurilta, mikäli ne vaan liittyy jollain tapaa perheeseen. Perhe on mulle se kaikista tärkein asia. Se, jonka jäsenten puolesta mäkin voin pahoin. Pahat ja ilkeät sanat kohdistuen mun perheeseen on aina saanut niskavillat pystyyn. 

Asiaa sen enempää avaamatta, viimiset muutamat vuodet on ollut älyttömän rankkoja. Kaikilla meidän perheenjäsenillä  ja varmasti myös isovanhemmilla. Huoli toisen ihmisen terveydestä ja jaksamisesta on rasittanut, valvottanut ja mietityttänyt. Nyt vihdoin tuntuu, että niistä on selvitty ja ne on nyt selätetty. Pitkästä aikaa olin todella onnellinen. Me kaikki oltiin. Ensimmäistä kertaa mun ei tarvinnut herätessä miettiä, näenköhän heti aamulla jonkun perheenjäseneni itkuiset, väsyneet ja onnettomat kasvot. Se oli ikäänkuin arvoitus, joka selvisi vasta sen hetken tullessa.

Mä muistan niin elävästi ne hetket, kun oon viimeisten muutamien vuosien aikana muutamaan otteeseen ajatellut, että "jos mun vanhemmat joskus eroaisi, niin siitä en selviäisi. Se olisi ehdottomasti elämäni raskain vaihe". Perhehän on aina ollut mulle se tuki ja turva, se henkiaukko. Me ollaan aina oltu kaikki tosi läheisiä. Lemmikkien ja sukulaisten menettäminen on lähentänyt meitä kaikkia entisestään ja niissä tilanteissa ollaan saatu toisistamme paljon tukea ja turvaa.

On hankala käsitellä tätä kaikkea saatika kirjoittaa siitä, koska en ole vielä itsekään tajunnut asiaa kunnolla. Joillekin niin pieni ja liiankin tuttu ja tavallinen asia, mutta mulle todella raskas, vaikea ja liian tuore aihe. 

Vanhempien ero.

Vaihe, jota mä en toivo kenellekään. Vaihe, joka on nykypäivänä liiankin yleinen perheissä. Tiedän liian monia, joiden perhe on hajonnut. Joillain uusien kumppaneiden takia, joidenkin kohdalla yhteiselo ei vain ole enää toiminut. Joidenkin kohdalla elämä on alkanut olla liian arkista, eikä olla tajuttu hoitaa omaa, sitä äidin ja isän välistä suhdetta arjen keskellä. Kaikesta on vaan tullut liian arkista. Elämä ja arki on alkanut pyörimään vain työnteon, kodin kunnossapidon ja lapsien ympärillä. Se puoliso on jäänyt unholaan. Ja välillä sen huomaa valitettavasti vasta liian myöhään. 

Tieto tuli mulle suunnilleen kuukausi sitten. Se oli shokki. Itkin, itkin ja itkin. Valvoin öitä. Heräsin aamuisin töihin. Koko työmatkan itkin silmiä päästäni ja pariin otteeseen oli kolari lähellä, kun en nähnyt enää kyynelten keskeltä mitään. Pari kertaa kävi valotolppa ja vastaantulevien kaista liian lähellä. Ajatukset oli jossain ihan muualla. Ajoin työpaikan parkkipaikalle. Itkulle ei näkynyt loppua. Pienen pinnistelyn ja tsemppailun jälkeen luovutin, enkä enää edes yrittänyt olla itkemättä. Kävin kirjoittamassa työpöydälleni lapun, etten pysty tänään olla töissä. Onneksi olin tonakin päivänä ensimmäinen työpaikalla, joten ei tarvinnut kasvotusten selitellä kenellekään mitään.

Teki hyvää olla pari päivää sairaslomalla. Olla yksin, hiljaisuudessa ja käydä läpi sitä kaikkea. Sulkea puhelin. Ei tarvinnut puhua kenellekään. Meni monta päivää ilman, että kerroin edes poikaystävälleni tästä. Ystäville vielä myöhemmin. Parin päivän jälkeen oli pakko mennä töihin. Olin isossa firmassa ainoa tätä työtä tekevä, sillä äiti jäi myös sairaslomalle, vielä pidemmälle kuin minä. Oli pakko tsempata. Oli pakko kestää radiosta tulevat rakkautta ja sen rikkoutumista koskevat biisit. Vaihtelin kanavia monta kertaa päivässä, toivoen, että löytyisi kanava, josta soisi vähän iloisempia biisejä. Oli rankkaa kuunnella Juha Tapion biisiä, jossa laulettiin "isä muutti pois, muutti tänään pois." Oli rankkaa hymyillä. Esittää, että kaikki olisi hyvin. Aina välillä murruin. Onneksi mun työkaverit on ymmärtäväisiä ja tiesi tilanteesta, joten pienen keskustelun jälkeen antoi mun olla ihan rauhassa. 

En halunnut puhua siitä, en halunnut uskoa sitä ja toivoin sekä rukoilin, että jotain olisi vielä tehtävissä. Mutta ei.  

Otin vanhempieni eron todella raskaasti. Ei se vanhempien ero ole aikuisellekaan lapselle sen helpompaa kuin nuorelle. Voi jopa olla, että se on raskaampaa. Kun on aikuinen, pystyy eläytymään tilanteeseen ja ymmärtämään kaiken paremmin – valitettavasti.

Aloin pelkäämään, että pikkuhiljaa jäisin yksin. Tuli sellainen olo, ettei mua välttämättä enää rakasteta. Pelkäsin, että pikkuhiljaa välit vaan kylmenee. Ei enää soittoja, ei enää tekstiviestejä. Aloin pelkäämään, että mut hylätään. Vaikka olen jo 19-vuotias, koen silti olevani vielä niin lapsi, että tarvitsen vielä mun vanhempia jokapäiväisessä elämässäni. Nyt sen vasta huomasi, vaikka aina aiemmin olen väittänyt, miten selviäisin jo yksin. 

Aloin ajattelemaan liikaa. Ajaessa kotiin kyyneleet alkoi valumaan sitä enemmän, mitä lähemmäs kotia pääsin. Mietin, milloinkohan on viiminen kerta kun ajan tätä katua? Milloinkohan on viiminen kerta kun käännyn tästä risteyksestä oikealle? Nukkumaan mennessä mietin, milloinkohan on viimeinen yö tässä huoneessa, tässä sängyssä? Ovesta sisään ja ulos mentäessä mietin, milloin on viimeinen kerta? Milloin meidän koko perhe nukkuu viimeisen yönsä kaikki yhdessä, niinkuin ennen, niin kuin silloin kun kaikki oli vielä hyvin? Kun meidän perhe oli vielä ehjä. 

Eniten huolestutti käytännön asiat. Joko meidän omakotitalo pitää myydä? Vaikka aina ollaan puhuttu, miten äiti ja isi muuttaa pois sitten kun mä ja Eetu ollaan lähdetty kotoa? Mihin koirat menee asumaan? Pitääkö ne totuttaa kerrostaloon? Sussuko pitää 9 vuoden omakotitalossa asumisen jälkeen totuttaa kerrostaloon? Ja Sofi 3 vuoden? Kumman luo he menee asumaan? Toisistaan niitä ei voi erottaa. Miten hoidetaan esimerkiksi mun ja Eetun "elättämiskulut"? Meidän harrastukset? Jääkö kaikki toisen vanhemman vastuulle? 

Aika kului. Eniten satutti äitin reaktiot. Kun äiti voi huonosti, minä voin vielä huonommin. Halusin ja en halunnut olla kotona. Olisin vaan halunnut herätä siitä painajaisesta. Joka yö sain unta maksimissaan pari tuntia. Heräilin jatkuvasti, sydän hakkasi miten sattuu. Töihin oli silti pakko raahautua. Jos en olisi raahautunut, olisi äitin pitänyt raahautua. Sitä en halunnut. Kärsin mielummin itse.

Ensimmäistä kertaa tajusin olevani niin heikko, että pahimmissa tilanteissa ajattelin tarvitsevani ammattilaisen apua. Siinä ei ole mitään noloa tai hävettävää. Senhän takia ne on olemassa? 

Aika kului. Pikkuhiljaa näin aina välillä äitin itkemässä vähän vähemmän. Välillä taas vähän enemmän. Kun äiti itki, mäkin itkin. Kertaakaan en pystynyt esittää vahvaa, purra hammasta ja olla itkemättä. En edes muista, kuinka monta tuntia päivästä vietin itkien. Milloin vessassa, milloin suihkussa, millon kodinhoitohuoneen lattialla. Siellä, missä se romahtaminen sattui tapahtumaan. Äiti ja isi yritti lohduttaa, mutta keksin siitäkin jotain surullista ja lisää itkettävää. Aloin ajattelemaan, milloinkohan on viimeinen kerta kun äiti ja isi on noin lähekkäin? Keksin jokaisesta asiasta samankaltaista mietittävää. Ajattelin ihan liikaa. 

Äiti pääsi suurimman shokin ohi. Äiti alkoi hyväksymään asian. Ehkä hän jopa oli vähän samaa mieltä isin kanssa? Äiti alkoi tottua siihen, mikä pian on tapahtumassa. Asiaa alettiin käymään läpi ja pikkuhiljaa se alettiin hyväksymään. Monia tunteja päivässä puhuin äitin kanssa, monia tunteja isin kanssa. Sen jälkeen en enää tuntenut hylätyksi tulemisen pelkoa. Ainakaan niin paljoa. Tai pahasti. Mulle luvattiin, ettei mua hylätä. Ettei meidän välit kärsi, ettei kumpikaan vanhemmista katoa mun elämästä mihinkään. 

Pikkuhiljaa elämä jatkui. Äiti palasi töihin. Ei enää jatkuvaa itkemistä. Paljon asioiden selvittelyä. Paljon keskustelua. Kompromisseja. Niitä kaikkia yhdisti mun kohdalla mieletön suru. Oli päiviä, kun ahdistus valtasi mut kokonaan. Päiviä, kun en olisi jaksanut nousta töihin ollenkaan. Tai esittää vahvaa, esittää, että kaikki olisi hyvin.

Eilen maanantaina meidän talon pihassa oli vähän väliä pakettiauto ja peräkärry. Tv-taso lähti. Lipasto lähti. Toinen telkkari lähti. Kasa pyyhkeitä ja lakanoita lähti. Muutamat lasit ja lautaset. Heti tunsin, että kotoa puuttuu joku. Maanantain ja tiistain välinen yö oli viimeinen yö kokonaisena perheenä. 

Viimeistään tässä vaiheessa aloin oikeasti käsittämään asian. Kuitenkaan sen kummemmin romahtamatta. Vielä tiistaina isi oli kotona, pakkaili pienempiä tavaroita, mitä vastaan sattui tulemaan. Tiistaina, eli tänä iltana, yhdeksän jälkeen isi tuli mun vierelle. "Hyvää yötä". Toivotin isille hyvät yöt. "Tuun käymään joku päivä". Isi lähti ja sulki oven perässään. Viimeistä kertaa. 

Romahtaminen. 

Kun sä oikeasti tajuat, että siinä se nyt oli. Elämä kokonaisena perheenä. Elämä niiden ihmisten keskellä, joiden kanssa olet kasvanut ja elänyt melkein 20-vuotta. Se iski ja kovaa. Ja se sattuu. Paljon. Itkulle ei näy loppua. Koitat itkeä hiljaa, muttet pysty. Itku tulee syvältä sisältä, suoraan sydämestä. Koitat ajatella positiivisesti. Muttet pysty.

Tästä lähtien täällä kodissa asuu enää minä, isoveli ja äiti. Sekä koirat. Kunnes minä ja Eetu muutetaan pois. Talouteen liittyviä asioita en avaa sen enempää.

Oon mielettömän surullinen, rikki ja hajalla, mutta kuitenkin kiitollinen siitä, että meidän kohdalla kaikki saatiin sovittua ilman riitoja.

Jos vähättelet tätä tilannetta tai mun reaktiota tähän tilanteeseen, tee se. Mutta pyydän, tee se omassa päässäsi. Älä sano sitä ääneen. Helpolla en myönnä olevani heikko, mutta nyt olen. Nyt olen heikko, heikompi kuin olen koskaan ennen ollut.

79 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjotettu teksti, ettei voinut ilman kyyneleitä lukea. Voin vaan kuvitella miten pahalta toi tuntuu ja pelkään että toi tilanne tulee itsellekkin vielä eteen...:-( Paljon voimia.<3

    VastaaPoista
  2. voi, niin kaunis teksti. Omatkin vanhemmat on eronneet, mutta olin tosiaan silloin paljon nuorempi kuin sä olet nyt. Tuli kyllä kyyneleet silmään tätä lukiessa. En tiedä mun vanhempieni erosta niin paljoa, koska olin silloin niin pieni, joten sä varmastikin puhut ihan asiaa kun sanoit, että vanhemmalla asian käsittäminen on hankalampaa. Tsemppiä kuitenkin sulle ja ei sun vanhemmat mihinkään katoa, ette vaan enää näe niin usein. :( tsemppiä hurjasti! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se vähän onkin... Kiitos sinulle!<3

      Poista
  3. En yleensä kommentoi postauksiin, mutta nyt on pakko. Tää postaus kolahti ja luen tätä jo toista kertaa kyyneleet silmissä. Niin aito ja kaunis mutta niin surullinen teksti. Voimia sulle Essi, muuta en osaa sanoa<3

    VastaaPoista
  4. Huhhuh, ei voinut lukea itkemättä. Niin kauniisti kirjoitettu, että itseltä ei löydy sanoja. Yks "parhaimpia" kirjotuksia joita oon lukenu. Ei vaan sun blogissa, vaan ylipäätään. Huh, en saa mun ajatuksia puettua sanoiksi. Susta on aina hehkunu perheen tärkeys, enkä voi muuta kun sydämestäni toivottaa voimia. Muista että ammattiapu on just näitä tilanteita varten, muista hankkia sitä jos siltä tuntuu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan ja pidän sen mielessä, vaikka vähän ehkä onkin jo helpottanut... Kiitos<3

      Poista
  5. Voi rakas Essi, niin kauniisti kirjotit rankasta aiheesta. Toi on munkin pahin painajainen ja mun mielestä myös 19-vuotias saa ottaa asian yhtä rankasti kun nuorempikin. On maailman kamalinta nähdä oma vanhempi/vanhemmat surullisina ja itkemässä :-(
    Mutta uskon, että teilläkin ajan myötä asiat helpottuu, kun nääs miten asiat käytännössä toimii. Tsemppiä sulle ihan hirveästi ja haleja <3 Aika auttaa. Minun lemppari bloggaaja <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti helpottaakin, ainakin toivon. Kaikkeen kuitenkin tottuu ajan kanssa, vaikkei siltä nyt tunnukaan... Kiitos sinä ihana<3

      Poista
  6. kyyneleet silmissä minäkin tätä luen. voimia!!!

    VastaaPoista
  7. Voimia Essi! Kyllä kaikki selviää<3 Ihminen sopeutuu tilanteeseen kun tilanteeseen. Koitahan jaksaa! Ja jos et jaksa, turvaudu läheisten tai ammattiauttajien apuun.

    VastaaPoista
  8. Pakko sanoa et itkin koko tekstin ajan ku luin. Itelläki "ongelmia" elämäs ja oon ollu täs 1.5kk omasta mielestä täysin paskana tän luettua tajusin et asiat vois olla huonomminki. Sen sanon että rohkeaa kun myönsit noin avoimesti et "oot heikko" koska ite oon niin heikko ja tuttuja piirteitä löyty tosta sun tekstistä. se on kaunista et sanoit sen ja tekee vahvan susta koska ite en oo ikinä sanonut noin sitä äänen oon niin heikko siinäkin . Muista se ei yhtään hävettävää voin sanoa et oot kyl maailma vahvin tän jälkeen ja sä selviit tosta!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin se vähän aina menee, että aina voisi asiat olla vielä huonomminkin kun on, mutta aina sitä ei jaksa tai halua ajatella niin - vaikka se on ihan totta :-( Kiitos...<3

      Poista
  9. Aivan ihana teksi. Tuli itsellekkin kyyneleet silmiin. tsemppiä <3

    VastaaPoista
  10. täällä kanssa yks joka rupes itkemään tätä lukiessa... hurjasti voimia <3

    VastaaPoista
  11. Voi Essi! Tuntuu pahalta sun ja teidän perheen puolesta :( Tosi kauniisti ja koskettavasti kirjotit täst vakavasta ja vaikeesta aiheesta. Vaikka nyt susta tuntuu pahalta (ja tulee tuntumaan vielä varmasti pitkään) uskon että pääset tästä asiasta "yli" ja elämä jatkuu :) Itkemisessä ja muussa tunteiden näyttämisessä ei oo mitään pahaa, joten anna vaan itkun tulla jos on tullakseen! Ja hyvä että ootte pysyny kaikki väleissä ja pystyneet juttelemaan tästä asiasta kunnolla.
    Kiitos että jaoit tän meidän kanssa, mä ainaki arvostan sitä et osataan puhua myös vaikeista asioista ja joku samassa tilanteessa oleva voi jopa saada apua ja lohtua tästä postauksesta! Tsemppiä kauheesti teille :)<3

    VastaaPoista
  12. kyyneleet mullakin tuli :( tosi hyvä teksti!

    VastaaPoista
  13. kyyneleet silmissä minäkin tätä luin. vanhempien eron ja sen jälkeen isän kuolemasta selvinneenä lähetän sulle extrapaljon voimahaleja! asian hyväksyminen ja sen ylipääseminen ei ole helppoa mut asian hyväksyy ennemmin tai jälkeen. pitää muistaa et mikään ei ole sun vika ja sua rakastetaan kaikesta huolimatta! tsemppiä sulle Essi!<3

    VastaaPoista
  14. Mä niin tiedän miltä susta tuntuu. Mun omat vanhemmat eros kun olin 12. Se on kamalin asia mitä mulle on ikinä tapahtunu, enkä vieläkään oo täysin päässy siitä yli, vaikka oon "jo" kohta 21-vuotias. Iskä oli rakentanu meille hienon talon jossa niiden piti asua äitin kanssa "elämän loppuun asti". Ehdittiin asua siellä vaan vuos, kun ne sit eros. Iskä muutti heti uuden naisen luo, joka teki ainakin mun mielessä asioista tuhat kertaa pahempia.

    Maailman kamalin asia on nähdä oman äitin kärsivän ja itkevän. En tiiä mitään sydäntäsärkevämpää. Oon aina tuntenu itteni epänormaaliks sen takia, että reagoin niin vahvasti mun vanhempien eroon. Tuntuu ettei muut ota sitä niin raskaasti, esimerkiks mun sisko. Mulle tuli ton takia mielenterveysongelmia, joista oon vasta nyt parin viime kuukauden aikana alkanu kunnolla parantua. Oon aina ollu kateellinen niille, joiden vanhemmat on vielä onnellisesti yhdessä, vaikka enhän mä oikeesti voi tietää niiden tilanteesta yhtään mitään. Jotenki sitä olis vaan niin toivonu omalle kohdalle.

    Joulut ja muut perhejuhlat on mun mielestä kamalimpia. Sillon jotenki korostuu se, ettei se oma perhe ookaan ehkä. En muista yhtäkään jouluaattoa kun en olis itkeny tän asian takia. Mut niin se vaan on et aika parantaa haavat. Pikkuhiljaa, vuosi vuodelta se ei oo enää yhtä kamalaa. Pikkuhiljaa siitä pääsee yli ja voi olla itkemättä kun puhuu aiheesta.

    En tiiä miks kerroin tän. Kai mä vaan halusin jakaa mun kokemuksen tai jotain. Mä oon seurannu sua netissä aika kauan (formspring-ajoista lähtien) ja oot mun mielestä hirveen ihana tyyppi ja tosi samanlainen kun mä. Toivon sulle kaikkea hyvää. Tsemppiä❤️

    VastaaPoista
  15. Voimia <3. Itse olen samassa tilanteessa, kun mä muutan pois niin muuttaa myös mun äiti omaan asuntoon. On käsittämättömän vaikeeta ajatella, etten meekkään enää kotiin käymään, vaan joko äitillä tai isillä. Kyllä me selvitään.<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri toi muakin pelottaa ja ahdistaa...:< Kiitos...<3

      Poista
  16. Essi, ensin haluun sanoo kuinka pahoillani oon tapahtuneesta. Mä myöskään en pystynyt lukemaan tätä tekstiä itkemättä, sen verran kovaa kolahti. Noi sanat kosketti hirveesti mun omaakin elämää aatellen. Mun porukat eros syksyllä 4 vuotta sitten, olin sillon 14 ja murrosiän pahimmalla kynnyksellä. Ero oli hirvein shokkitila mun elämässä, muistan kuinka ekoina päivinä itkin ja raivosin niin saunan lauteiden alla kuin suihkun lattiallakin niin että mut piti raahata pois sieltä. Kouluunkaan en pystyny meneen päiviin. Jotenkin jälkikäteen tuntuu että elin sumussa kuukausia, muistan myös kuinka äiti itki päivittäin ja silloin tuli itku iteltäkin kahta kauheemmin. Meillä porukat ei koskaan ollu riidelly oikeestaan ollenkaan, joten tuli täysin puskista ero ja heti tiedon tuntua päässä vilisi, kuinka moni asia tulis muuttumaan.. Mutta kaikkeen tottuu. Meillä isä siis lähti myös enkä vieläkään oo kunnolla hänen kanssaan tekemisissä, toivon ja uskonkin että sun kohdalla ei käy samalla lailla, vaan tunnet olos rakastetuks sekä äidin että isän puolelta<3
    Mun mielestä 19-vuotias saa mennä shokkiin ihan yhtä lailla kuin 5-vuotias ja vaikka se 14-vuotiaskin jonka vanhemmat eroaa. Se on aina iso ja elämää muuttava asia. Mä olin aluks tosi vihanen mun vanhemmille kun ne kerto olleensa pitkään onnettomia, miksei ne sitten ollu voinu erota aikaa sitten? Mut sit tajusin että mun lapsuus ei ois ollu läheskään niin onnellinen kuin mitä se oli, ja mulla on sieltä pelkästään hyviä muistoja, joten oon siitä kiitollinen. En tiedä susta mutta mua ajatus siitä jotenkin lohdutti!
    Oon sun blogia lukenut yli kolme vuotta ja susta on aina todellakin huokunu se perheen tärkeys. Heti kun kuulin mietin että vitsit, pitäiskö tulla juttelemaan kerrankin vaikka jossain ns kasvotusten. Tää kommentti jo kertookin sen, että I feel you, ja voimia hirveesti<3

    VastaaPoista
  17. Täytyy kyllä sanoa että yksi blogihistoriasi parhaimmista teksteistä tämä ehdottomasti! Koskettaa syvältä sydämestä.. En voi olla itkemättä, paljon tsemppiä ja kaikkea hyvää tulevaisuuteesi ja muista, että vaikka elämä heittää joskus kuperkeikkaa niin se joka osaa välillä itkeä, huutaa ja romahtaa on ihminen aidoimmillaan. Ne suurimmat tunteet vaatii välillä romahdusta mutta se joka jaksaa nostaa itsensä ylös on selviytyjä, vaikkakin vaikeat asiat ottavat oman aikansa. Olet upea nuori nainen, Essi! Jatka samaan malliin, jään ehdottomasti seurailemaan sun inspiroivaa blogia! <3

    VastaaPoista
  18. Niin kaunis ja hyvin kirjoitettu teksti, vaikka saikin haikealle mielelle...Kyllä mun mielestä aikuinenkin saa ottaa vanhempien eron ihan yhtä raskaasti, eikä siinä oo mitään noloa. Päinvastoin on ihailtavaa, että pidät perhettä niin tärkeänä ja suuressa arvossa. Hienoa myös että uskalsit ottaa näin vaikeen aiheen esille blogissa ja sitä kautta mahdollisesti auttaa samassa tilanteessa olevia. Paljon jaksamisia sulle!:-)

    VastaaPoista
  19. Ei tätä pystynyt kuivin silmin lukemaan.. Hirveesti koko teidän perheelle voimia täältäkin <3 aika parantaa..

    VastaaPoista
  20. En ikinä kommentoi blogeihin, vaikka niitä lukulistalta löytyy noin viisikymmentä. Sinun blogiasi oon lukenut nyt viikonlopusta. En ole herkkä ihminen, mutta mulle tuli kyyneleet silmiin.
    Niin kaunis ja rohkea teksti, paljon tsemppiä teille sinne! :(

    VastaaPoista
  21. En ikinä kommentoi blogeihin, mutta aivan pakko sanoa. Luin tätä tekstiä itkien, vaikka en ole samassa tilanteessa ollut olen usein pyörittänyt asiaa päässäni, sitä miten tämä asia olisi minulle äärettömän vaikeaa. Aivan upeasti kirjoitettu, toivon sulle paljon tsemppiä ja lähetän miljoona voimahalia!!! <3 hienoa että olet pystynyt kirjoittamaan asiasta tänne, varmasti tämäkin on tietynlaista terapiaa ja edistystä. Kommentteja lukiessa siulla in aivan mahtavia lukioita ja olet saanut ihania kommentteja!! Vaikka ei tunneta tuntuu että haluaisin piristää sinua olet aivan mahtava nuori nainen Essi, muista se!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oon! Oon niin vakuuttunut siitä, että mulla on maailman parhaat lukijat ja seuraajat. Kiitos...<3

      Poista
  22. Älyttömän kaunis teksti.. kirjotuksesta huomaa miten paljon välität sun läheisistä ja perheestä.. Itse ainakin itken tällä hetkellä niin paljon ettei melkein kirjottaa näe. Sun paha olo ja tunteet välittyy kovasti.. Paljon voimia ja jaksamisia <3

    VastaaPoista
  23. Hyvin kirjoitettu teksti! Kun luin tota hyvän yön toivotusten kohtaa, huomasin että täälläkin kyyneleet valu poskia pitkin! Oot vahva tyttö, sä selviit kyllä ajan kanssa!:> Mä olin onneks suht pieni kun porukat eros, mut muistan edelleen ne kauhun hetken kun kesken ruokailun kerrottiin tilanne.. en voinut jäädä siihen istumaan, vaan lähdin itkien pois. Pakkaamiset ja haikeet heipat isille on myös jääny vahvasti mieleen. Siitä oon onnellinen et oon hyvin läheinen molempien vanhempieni kanssa, ehkä ero jopa helpotti kaikkea. Mutta totuus on se, et vielä tänäkin päivänä se mietityttää ja harmittaa mua, huomaan että toinen vanhemmista on katkera, eikä he tuu enää toimeen kun on uusia kumppaneita ym.. mutta oon ajatellut että elämä opettaa, vaikka se välillä kouliikin aika rajusti! :s
    Tsemppiä sinne! <3

    VastaaPoista
  24. oon pelännyt tätä pitkään ja nähnyt jopa painajaisia siitä, mutta omalle kohalle se ei ole onneksi kuitenkaan osunut.. Tuntu ihan kamalalta lukea tätä ja paljon tsemppiä sulle!❤️ Itkin ihan kamalasti ja en vaan voi ees kuvitella kuinka pahalta susta tuntuu! haleja!

    VastaaPoista
  25. Silmät kostui tätä lukiessa:'( oot ihanasti osannu kirjottaa tekstin ja ihana että pystyt avoimesti kertomaan tunteistasi. Tsemppiä teille koko perheelle, kyllä kaikki vielä järjestyy. Vaikka tuntuukin nyt pahalta vielä.. Mutta elämä on välillä niin arvaamatonta! Hali<3

    Nina

    VastaaPoista
  26. Hyvin kirjotettu postaus ja kiva että kerroit avoimesti meille lukijoille tästä. En koskaan aatellu että vanhempien ero vois olla niin rankkaa kun ei oo ite kokenu sitä. Jaksamisia :)

    VastaaPoista
  27. Voimia, ja Essi kukaan ei ole heikko sen takia, että joutuu kokemaan asioita ja että sattuu. Päinvastoin... <3

    VastaaPoista
  28. Ihana teksti ja voimia sinne :( <3 musta jotenkin tuntuu, että kun mun vanhemmat eros kun olin pieni nii ei sitä ees ymmärrä, muistan olleeni enemmän surullinen siitä ettei äiti enää käytä nättiä sormusta.. Mutta vanhempana jotenki sitä omaa vanhempien sudetta ei edes mieti siltä kannalta, että se vois loppua. Senkin takia se varmaan on shokki kun jokaisessa suhteessa kuitenki tulee se vaihe kun ollaan ns. Varmoilla vesillä.. Sitä sitte unohtaa ehkä pitää siitä huolta :( Mutta sen voin sanoa että vanhempien ero tuntuu hirveältä oli sitten minkä ikäinen vaan ja katsois mistä tahansa perspektistä. Kirjoitit tosi hienosti ja oon onnellinen että halusit avata tätä asiaa täälläkin, vaikka se ei kellekkään meille välttämättä kuuluiskaan. Tsemppiä!

    VastaaPoista
  29. Mun porukat erosi kun olin ala-asteella, oisinko ollut 3. luokalla. Vaikka sitä olikin nuori, eikä välttämättä ymmärtänyt kunnolla, mitä tapahtuu, iin kyllä sitä huomaa että kaikki ei ookkaan ookoo. Kun äiti tapas uuden miehen,ja muutettiin sitten porukaksi yhteen, niin iski uusi pelko, pitkästa aikaa, että miten isi sitten pärjää, kun yritin mielessäni toivoa että kyllä äiti ja isi toisensa vielä löytää, eikä tää voi olla lopullista, mutta kyllä se oli. Mutta nyt kaikki on hyvin, isi on löytänyt uuden naisen, ja perustanut perheen, ja kerrankin mulla on hyvä olla, niin omasta, sisaruste sekä äitin ja isin puolesta.

    Tsemppiä sulle hirmuisesti, vaikka tää tuntuu niin helvetin vaikeelta ja raskaalta, ja mietityttää, että miten ihmessä mä selviän tästä, niin uskon että kyllä se selviät, pikkuhiljaa. Tsemppihali♥

    VastaaPoista
  30. kamalaa ku aloin itkee ku luin tätä. keskellä työpaikkaa vaan kyyneleet valu. mun porukat eros kun olin 6v. sillon sitä ei vielä tajunnut. muistan vaan suuren ahdistuksen et ku olin isin luona nii oli ikävä äitiä. ja ku olin äitin luona oli ikävä isiä. Yks kerta se oli niin paha et mua lähettii keskellä yötä viemää isiltä äitille. oon nyt siis 23v. Vielä tänäki päivänä toi asia on mulle tosi herkkä. tuli niin kova tarve vaan halata sua ku luin tätä. onneks sulla on isoveli joka pitää susta huolta. Isoveli oli ainaki mulle tosi suuri apu kun mun porukat eros. Nyt vaa kovasti tsemppiä essi<3

    VastaaPoista
  31. Aivan upeasti kirjoitettu teksti vaikeasta aiheesta. Erot ovat niin yleisiä nykypäivänä, että varmasti moni voi samaistua noihin sun tunteisiin. Mutta tähän voisi sopia quote: "You can't stop the waves but you can learn how to surf". Asiat varmasti järjestyy ja ehkä sun vanhemmilla on nyt parempi olla. Ole iloinen siitä, että oot saanut elää lapsuutesi äidin ja isän kanssa saman katon alla. Halauksia sulle ja eivät vanhempasi mihinkään katoa <3

    VastaaPoista
  32. Tää sun kirjotus kosketti älyttömästi :'( mun vanhemmat myöskin eros tuossa alkuvuodesta, tuntuu aivan hullulta että vasta me kaikki asuttiin saman katon alla; äiti, iskä, minä ja mun pikkuveli. Ja yhtäkkiä vaan se kaikki hajos, talo myyntiin ja elämää jatkamaan erillään.. hitto kun niitä aikoja ei saa takas, aika useesti mietin ja kaipaan perheen yhteisiä päivällisiä kun kokoonnuttiin syömään, enää ei tulla ikinä syömään kaikki yhdessä :( muistan ikuisesti kun iskä sano tuiki tavallisena päivänä kun syötiin että: "nyt on käyny niin että minun on parempi nostaa kytkintä tästä." Olin aivan että mitä?! Oliko tää nyt sitte viiminen kerta ku ollaan näin koolla.. olihan se. Ja sitten iskä muutti ja me äitin ja veljen kans hetken päästä alettiin myös pakkailemaan kun saatiin asunnot yms. järjestettyä. Minä olin jo onneksi asuntoja kattellu ja kyselly kun oli puhetta jo ollutkin omilleen muutosta aikaisemminkin. Tää kaikki vaan tapahtu niin v**** nopeasti... ei mua ja mun veljeä oltu ollenkaan "varoitettu", kai ne oli kahestaan vaan keskustellu :| vaikka nyt ku tarkemmin miettii niin kyllähän niillä välillä aika huonosti meni, joskus piti sitä huutamista kuunnella mutta sitä aina mietti että kyllä ne saa sovittua että ei mikään juttu nii paha voi olla... Nooh, näin on parempi sitten. En vaan voi luopua vanhempien hääkuvasta, pidän sitä visusti tallessa, pelastin sen roskiksesta :( ja olen siinä kuvassa äitin masussa :') olen siis nyt 20.
    Mutta jos haluat jutella vaikka jossain näistä asioista tai vertaistukea niin olisi todella kiva :)

    VastaaPoista
  33. Ekaa kertaa kommentoiva myös täällä! En toivo vanhempien avioeroo kenellekkää, varsinkaan sun kaltaselle ihmisille kenelle perhe on nähtävästi erittäin tärkeä! Itselle ei ole (paitsi isä, kuka on kuin parasystävä). Omat eros kun menin 7.luokalle, mutta olin jo jotenkin vaistonnut, ettei ne enää oo rakastuneita ja kasvaessani huomasin et ne on ihan järkyttävän erilaisia ihmisiä (ihan sillä skaalalla et miten ne on koskaan päätynyt yhteen XD)... Joten shokkina ei tullut, ja olin jo alusta asti toiveikas, et luultavasti asiat menee vaan parempaan suuntaan! Ei ollut yhtään riitaisa ero, mut kodin ilmapiiri ei vain ollut hirveän rakastava XD Äiti muutti pois ja isä jäi omakotitaloon. 4 vuotta myöhemmin? Isä on vieläkin onnellisesti yhdessä sen lapsuudenkaverin/säädön kanssa (nykyisin kuvioissa myös yhteinen koira), kenen kanssa se alkoi seurustelemaan eron jälkeen. Tämä isän naisystävä on ihana ihminen, ja hänen tyttärensä kuin oma isosisko, jollaista olen aina halunnutkin! Me 4 ollaan ravattu 10 ulkomaanmatkalla ympäri maailmaa, ja vielä monta sellaista edessä! Äiti erosi talvella sen miesystävästä, kenen kanssa alkoi seurustelemaan eron jälkeen. Nämä 4 vuotta olen asunut oman mielen mukaan molempien luona (samassa kaupungissa), nyt alkaa se kyllästyttämään, joten taidan siirtyä kokonaan isän luokse seuraavan vuoden sisällä... Paskinta on joulut. Ne on vaan ihan hirveitä, todella kiusallisia ja tuo vaan mieleen muistot niistä täydellisistä jouluista, joita vietettiin niiden ollessa yhdessä. Ja myös se et porukoiden ero laittaa oman näkemyksen rakkaudesta aika uusiksi...
    Mut siis sen haluan kertoa, et helppoo ei tuu olemaan, mut aika helpottaa ja auttaa ymmärtämään! Ja aina kun yks ovi sulkeutuu, avautuu pian sen jälkeen toinen. Toivon, että sun läheiset jatkaa sun tukemista ja tosiaan kantsii jutella jollekin! Ihan sama onks se ammattilainen vaiko saman kokenut kaveri. Tsemppiä tosi paljon, vaiks nyt ois kuinka heikko olo, niin tä tulee joskus vaan vahvistamaan sua! <3

    VastaaPoista
  34. Voi ei,ittekki alko itkettää lukiessa kun tuli mieleen mun omien vanhempien ero. He eros siis vajaa vuos sitten kun olin 15. Kun kuulin että he eroo ni aloin myös itkee aivan älyttömästi ja muistan että mun sydän hakkas hetken super kovaa enkä vaa voinu lopettaa itkemistä ja itkinki niin kauan että lopulta nukahin. Sen jälkeen tulikin itkettyy aika monena päivänä, varsinkin kavereille kertoessa jne. Toisinku noissa muitten kertomuksissa, ni mun vanhemmista iskä on herkempi. Ja sillon ku sen näin itkevän ni itekki purskahti itkuun. Pahimpia oli kaikki ekat sukujuhlat tän eron jälkeen, kun tutut kysy jotain äidistä ja iskä sitten kerto että eivät enää oo yhessä ja näytti tosi surulliselta. Tommosissa tilanteissa tulee edelleen kyneleet silmiin, vaikka onneks niitä ei enää usein satukkaan. Tavallaan olin jo aavistellu että he eroaa, mutta silti se tuli jotenki yllättävänä ilmotuksena. He ei koskaan riidelly, mutta oli sellasia viittaavia 'merkkejä' jo parin vuoden ajan. Itkinki pitkän aikaa ennen sitä eroa tooosi monina iltoina koska mua ahdisti ja pelotti että he eroais. Lopulta sen siis huomaa että on se parempi ratkasu, enkä enää itkekkään eron takia ku vaan sillon tällön. Eniten kaipaan yhteisiä telkkari hetkiä, koska katotaan nykyään iskän kanssa niitä ohjelmia mitä ennen katottiin kaikki. Ruoka ja juhla hetkiä ja molempien vanhempien päivittäistä näkemistä kotona myös ikävöin. Oli kuitenkin vissiin aika 'hyvä' ero koska eivät riidelleet,tulevat nykyäänkin toimeen ja nähdään molempia usein.
    Joka tapauksessa siis; ymmärrän sua ja kyllä se siitä<3

    VastaaPoista
  35. Voi essi♡ paljon voimia ja jaksamista elämääsi! Kyyneleet silmissä luin tekstin

    VastaaPoista
  36. Paljon tsemppiä ja jaksamista :/ <3 saman kokeneena tiiän miltä toi koko muutos tuntuu :(

    VastaaPoista
  37. Itku kurkussa luin heti alusta alkaen. Tajuttoman rohkeasti ja hyvin kirjoitettu teksti, pystyn niin tuntemaan sun tuskan. Ihan älyttömästi halauksia ja jaksamista päiviin ♡ oot ihana ja hyvä ihminen että tuut varmasti selviämään

    VastaaPoista
  38. Ihanan rehellinen ja koskettava kirjoitus <3 Vaikka itse olen jo muuttanut vuosi sitten pois kotoa monen sadan kilometrin päähän opiskelujen perässä, ei vanhempien ero olisi mikään läpihuutojuttu... Kirjoitit todella kauniisti ja puit tuskan hyvin sanoiksi. Tämä sai myös tajuamaan, että jokaista hetkeä kokonaisena perheenä tulee arvostaa :/ paljon voimia <3

    VastaaPoista
  39. Niin koskettava ja herkkä teksti etten voinut välttyä kyyneleiltä. Muistui mieleen omien vanhempien ero ja sen tuomat tunteet. Olin silloin 17 vuotias ja otin eron myös todella raskaasti. Ensimmäisen vuoden itkin lähes joka ilta ja tuntui etten pääse elämässä eteenpäin. Nyt on 2 ja puol vuotta erosta kulunut ja vihdoin nään eron positiiviset puolet. Se miten minun ja isäni välit ovat parantuneet on jotain käsittämätöntä ja tieto siitä että niin ei olisi käynyt ilman eroa helpottaa oloa. Toooosi paljon sulle haleja ja tsemppiä näinä kurjina aikoina!<3 Tiedän että tossa vaiheessa ärsyttää kun sanotaa ajan korjaavan haavat, mutta niin se vaan on. Muista nauttia arjen pienistä iloista, äläkä unohda itseäsi ja omaa hyvinvointiasi!<3

    VastaaPoista
  40. Paljon tsemppiä!! Varmaa on kuitenkin se, ettei sun vanhemmat sua koskaan hylkää, tuli niin lämmin fiilis sun vanhemmista, ja oot onnekas kun omistat heidät. Ikävää kuitenkin.. en itse tiedä miltä susta tuntuu, koska vanhempani olivat yhdessä kunnes täytin 10 ja äitini nukkui pois ja meidän isä elätti meitä viittä lasta, se oli ihan kamalaa ja on edelleen. Päivä päivältä kuitenkin ajatukseen tottui ja helpotti. Sulla on onneks läheisiä ympärillä ja perhe tukena, eikä pidä pelkää näyttää tunteita. Kaikilla on oikeus surra ja se tekee hyvääkin välillä.

    VastaaPoista
  41. Tää teksti uppos aika syvälle ja veti jotenkin ihan täydellisen sanattomaksi. Herätti todella paljon ajatuksia, kun ensin oman isän menettäneenä ja sen jälkeen vuosien kuluttua eron tullen toisenkin "isähahmon" lähdettyä elämästä, ja lisäksi samoihin aikoihin poikaystävän vanhempien eroa lähietäisyydeltä seurattuani ovat eroasiat vuosien varrella tulleet ehkä liiankin tutuiksi.. Niin kliseiseltä ja lohduttomalta kuin tää ehkä kuulostaakin, niin kokemuksen syvällä rintaäänellä totean, että ajan myötä helpottaa ja kaikki selkenee. Jotenkin tässä mielentilassa ei oikein pysty järkeviksi sanoiksi pukemaan mitään muuta kuin, että todella paljon voimia, jaksamista ja uskoa tulevaan Essi ♥

    VastaaPoista
  42. Oon niin pahoillani. :( Tämä kosketti mua todella paljon, vaikkei omaa kokemusta vanhempien erosta ole. Mutta tuo esittäminen, että olisin vahva, on kyllä tuttu tunne... Menetin siskoni melko traagisella tavalla ja muistan hyvin, kuinka yritin esittää vahvaa muiden silmissä. En ottanut töistä vapaata, en itkeskellyt tai puhunut asiasta muiden kanssa. Sulkeuduin asiasta täysin. Oikeasti mun psyyke oli ihan hajalla ja olin romahduksen partaalla. Muutaman kerran sitten lyyhistyinkin lattialle ja siitä tuskasta ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Voi kunpa olisin näyttänyt muille miten heikko todellisuudessa olin tuolloin. Sehän olisi ollut ihan ymmärrettävää, menetin kuitenkin hyvin rakkaan perheenjäsenen. Taisin ajatella, että vanhempani kokivat suurempaa surua, koska onhan oman lapsen hautaaminen väärin. :( Halusin pysyä vahvana vanhempien takia, en halunnut näyttää heille tuskaani. Halusin todistaa pärjääväni ja olevani heidän tukena. Älä tee samaa virhettä kuin mä, sun ei todellakaan tarvitse esittää kaiken olevan hyvin jos asia ei näin ole. Muista pitää myös huoli itsestäsi ♥

    VastaaPoista
  43. Pakko sanoa, että ihan hemmetin hieno, mutta haikea ja surullinen teksti. Huomaa että toi on tullut suoraan sydämestä. En ole ikinä ennen ollut näin lähellä itkua, kun luin tota, harva bloggaaja pystyy tuohon. Siitä oikeen välitty sun suru :( Voimia ihan kamalasti, en itse tiedä sitä, miltä tuntuu kun vanhemmat eroaa, mutta oon seurannu vierestä kavereiden vanhempia. Eikä sitä asiaa käsitä edes, miten onnekasta on, kun vanhemmat on yhdessä. Sitä on pitänyt aina itsestäänselvyytenä. Paitsi nyt vanhempana.
    Uusi vaihe elämässä, uudet kujeet yms. Tsemppiä niin paljon!

    VastaaPoista
  44. Luin tän postauksen jo aikaisemmin, mutta en jostain syystä kommentoinut vielä silloin. Tämä oli kuitenkin ihanan avoimesti kirjoitettu - toi paljon syvyyttä blogiisi.

    On jotenkin hassua ajatella, kuinka erilaisia tilanteita elämässämme on. Ymmärrän sun näkökantasi täysin, toi on varmasti ihan kamalaa. Omat vanhempani eivät ole eronneet, mutta tilanne on jokseenkin täysin erilainen.

    Meillä on äitini kanssa tosi kaverillinen suhde, joten kerrotaan paljon asioita toisillemme ja puhutaan ihan yleisesti tosi paljon. Onkin tosi ikävää nähdä ja kuulla, kuinka hän miettii usein, miksi on enää naimisissa. On ikävää kuunnella, kuinka hän miettii kenties voivansa olla onnellisempi yksin. En mä haluaisi, että mun vanhemmat eroaisivat. Mutta en mä halua myöskään sitä, että jompikumpi heistä vanhana katuu, ettei siirtynyt elämässään eteenpäin.

    Voi varmasti olla vaikea ymmärtää eroa vanhempien näkökannalta. Mä en mitään muuta pelkää kuin sitä, että noi kohta eroavat. Mutta en mä oikeasti halua, että mun vanhempani pysyvät yhdessä vain siksi, ettei meihin lapsiin sattuisi. Mua oikeasti välillä raastaa sydämestä nähdä ja kuunnella, kuinka äiti puhuu olevansa surullinen suhteessaan. En mä halua sellaista hänelle - hän ansaitsee parempaa.

    Eihän meidän lasten - olimme sitten nuoria tai nuoria aikuisia - kuuluisi murehtia tällaisia asioita. Ei meidän kuuluisi itkeä vanhempien eroa tai ahdistua suhdekiemuroista. Tällasta tää vaan näköjään kuitenkin on: me ollaan osa tätä sotkua, halusimme tai emme. Voimia sulle ihan tosi paljon, Essi <3 Vaikka mulla tilanne onkin jokseenkin nurinkurinen, toivon, että nämä mun ajatukseni jotenkin lohduttavat: meillä kaikilla on joskus hankalia asioita elämässämme :(

    VastaaPoista
  45. Paljon voimia sinne! ♡ tosi liikuttava teksti ja pisti itkettämään ihan kunnolla :(

    - J

    VastaaPoista
  46. Bongasin vasta tänään blogisi, jota olen tässä illan mittaan lueskellut. Sain susta hirmu positiivisen kuvan, semmosen, että oot iloinen ja positiivisen elämänasenteen omistava nuori nainen.

    Sitten tuli tämä postaus, joka pisti mut erittäin, erittäin hiljaiseksi. En oikein osaa löytää sanoja kuvaamaan sitä, mitä tunnen itse tämän luettuani mutta en myöskään sinun tilanteeseesi. Olen todella pahoillani, haluun toivotella voimia ja jaksamista.

    Ja hei, elä huoli tuon herkkyyden suhteen, täällä ruudun toisella puolen on yksi erityisherkkä ihminen. Et oo yksin. Haleja! <3

    P.S. Tää blogi on ehdottomasti parhaimmistoa.

    VastaaPoista
  47. Mä huomaan palaavani lukemaan tätä postausta kerta toisensa jälkeen. En ees liiottele sanoessani, että oon lukenut tän ainakin 10 kertaa. Mun omat vanhemmat eros myös vajaa vuosi sitten, ero tuli mulle täysin yllätyksenä. Kesti todella pitkään päästä takas jaloille. Romahdin monesti, myös monesti tätä tekstiä lukiessani, koska jotenkin tässä on mun tukahdutetut (?) tunteet niin hyvin kuvailtu. En sano kuitenkaan tietäväni miltä susta tuntuu, enhän mä sun pään sisälle tai sydämeen pääse. Ei mulla oo mitään hajua miltä susta tuntuu, mutta saman kokeneena ehkä jollain tapaa pystyn kokemaan tuon surun.

    Tsemppiä ja voimia <3 Ja ONNEA uudesta asunnosta, sä oot niiiiin ansainnu sen.:-)

    VastaaPoista